sunnuntaina, elokuuta 19, 2012

Ongelma

Luin tuossa joku päivä sitten Iltasanomien (tai Iltalehden) sivuilta jutun siitä, kuin stressaantuneet miehet pitävät pyöreistä naisista. Tämä kirvoitti töissä sitten keskustelun asiasta joka rönsyilikin sitten siihen, kuinka jotkut miehet oikeasti pitävät pyöräköistä naisista ja eivät voi sietää laihoja.

Tänään sitten pohdin tätä töissä autolla ajessani vähän syvällisemmin ja kävin miettimään, että kun olen nyt ilmoittautunut sinne juoksukouluun, että mitä JOS miun kunto kasvaa niin, että haluan lenkkeillä useammin. Että ikuisesta sohvaperunasta oikeasti tulee liikunnallinen. Että mieluummin liikun kuin esim. istun sohvalla tämä läppäri sylissä.

Tämä johtaa siihen, että laihdun ja kiinteydyn. Mitä JOS laihdun ja kiinteydyn niin, että ulkomuotoni muuttuu täysin. En olekaan enää se sama pehmeä nainen kuin aiemmin.

Sitten heräsi ajatus, että oikeasti.. tuossahan käy niin, että minähän muuttuisin huomattavasti!!! Ja JOS liikunnallisuus lisääntyy, muuttuu myös ajatusmaailmani nykyisestä.

Mitä JOS olenkin mieheni mielestä täysin vastakohta sille mitä hän on rakastanut nämä liki 17 vuotta. JOS minusta tulee ihan eri ihminen?? Jota hän ei tunne? Jos minulle tulee pintaan jotain sellaisia arvoja, joita hän ei voi hyväksyä tai joiden mukaan hänen on vaikea elää.....

Uskaltaako ottaa riskin?

Miten laihdun, muutun liikkuvammaksi ja säilytän tämän nykyisen? Uskon, että mieheni kyllä tukee minua tässä liikunnan lisäämisessä ja terveellisissä elämäntavoissa, mutta jos kuitenkin tästä seuraa jotain.. ikävää??

Siinäpä se onkin tasapainottelu, koittaa pysyä omana itsenään niin paljon kuin mahdollista ja kuitenkin suurelta osalta pitäisi muuttaa omaa ajatteluaan ja tapaansa elää. 

Nähtäväksi jää mitä tästä tulee.

MUOKS!
Laitan tähän kuvan joka on otettu pari vuotta sitten. 
Eroa niissä on viiden vuoden lisäksi noin 15-16kg. 
Jo tässä on painoa pudotettu vain ja ainoastaan ruokavaliolla.



MuoksMuoks.. ja ikäväkseni täytyy sanoa että kilot on nyt liki samassa ku tuossa yläkuvassa..

4 kommenttia:

S kirjoitti...

Aika hiivatkseen saa reenata, että muuttuu ihan eri näköiseksi ja oloiseksi. Kannattaa ehdottomasti ottaa riski! Muutos tapahtuu hiljalleen, mies kyllä pysyy siinä mukana :)

Antzu kirjoitti...

Jep, riski otetaan! Heräsi vaan tämmöinen ajatus mieleen kun fb:ssä esim. olen katsellut Fitfarmin kuvia onnistuneista pudotuksista ja niissä osa on niin erinäköisiä että ei uskois mitenkään samaksi.

Itselläni ei siis ajatuksena tulla miksikään fitnaiseksi tai bodariksi, mutta jos kaiken hyllyvän saisi pois reisistä, vatsasta, takamuksesta, käsivarsista...

5-10kg näkyy jo kasvoissa, posket häviää. Sellasta muutosta tarkoitin. Ja sitä henkistä muutosta, joka on välttämätön että saan ne tulokset pysymään.

S kirjoitti...

En usko, että yksikään mies haluaa itseensä tyytymätöntä naista. Siis kukaan terve mies ainakaan. Kiloissahan on kyse siitä, että olisi terveempi ja parempi olla itsensä kanssa. Ei ne 3-5kiloa merkkaa siellä lopussa, jokainen saa päättää haluaako painaa 59kg vai 62kg, se on sit mekuasia. Mutta faktaa on, että runsas ylipaino on rasite elimistölle. Esim noissakuvissa et ole mikään anoreetikko kummiskaan, vaan ihan naisellinen ja kiloja on pudotettu paljon.

Antzu kirjoitti...

Nyt miusta tuntuu, että en osaa pukea sanoiksi sitä mitä tahdon sanoa...

Eli mietin sitä, että jos miun persoonallisuus muuttuu erilaiseksi. Kun nyt viihdyn paljon kotona, olen läsnä ja laitan lapset menojeni edelle ja tykkään hyvästä ruoasta sekä pitää leffailtoja perheen kanssa.

Että jos tältä osin muutun ihmiseksi, joka juoksee lenkkipolulla kaiket vapaa-ajat, ei ole ikinä kotona, vaan on kuntosalilla tai jossain muussa aktiviteetissa koko ajan, alan pitämään oman kunnon huolehtimista tärkeämpänä kuin perhe. Lopetan herkkujen syömisen niin kokonaan, että alan niuhottamaan asiasta myös perheelleni....

Tiedän, että saan painon putoamaan sen 15kg vaikka pelkällä ruokavaliolla, mutta tiedän myös kokemuksesta sen, että se ei kestä alhaalla jos en ala liikkumaan.

Luotan myös siihen, että jos kotona on hyvä olla ja parisuhde kunnossa, niin liikunnasta ei ehkä tule itselleni ns. pakkomiellettä, pakoa kotonta. Ainakaan siinä määrin, että unohtaisin sen mikä on itselleni tärkeintä: perhe.

Ja toistaiseksi olen saanut miehestä mukavan lenkkikaverin ;)